Punaiset posket

Olin urhea. Teillä ei ole todennäköisesti ole käsityksen häivääkään siitä miten urhea minä olin, vaikka kysymyksessä ei ollut muuta kuin vajaan tunnin mittainen lenkki koiran ja Lauran kanssa. Voimain ponnistuksen siitä teki ulkona puhaltava ihan mielettömän kova ja puuskainen tuuli ja rattaat-koira yhdistelmä. 

Laura heräsi päikkäreiltä melko aikaisin, jo vähän jälkeen 11. Luimme hetken kirjaa ja kuuntelimme musiikkia, söimme lounaan ja leikimme. Hetki hetkeltä tuli ilmeisemmäksi, että Laura ei aio leikkiä mun kanssa lempeästi ja sopuisasti jutellen, vaan kerta toisensa jälkeen sain olla kääntämässä tyttöä pois digiboksin kimpusta. Tai televison. Tai kaukosäätimen. Tai kameran. You got the point. 

Ulkona näytti olevan ihan ketun karmee ilma, mutta olin oikein hyvällä tuulella ja päätin uhmata ilmaa. Ensin ajattelin, että lähdetään oikein pitkälle kävelylenkille ilman koiraa, kunnes järki sanoi, että haloo, ilman koiraa vai? Mitä pahaa se on tehnyt? Ei niin mitään. 

Siinä me sitten olimme. Puin Lauran puoleenväliin, kunnes tajusin, että on varmaan järkevää pukea itselleen päälle ensin. Minä kuitenkin kestän hikeni, Laura vaan hikeentyy. Puin päälle. Puin Lauran päälle. Laitoin Helmille valjaat ja istutin sen oven viereen. Helmin paikka kestää niin kauan kuin olen samassa huoneessa. Hain matkarattaat (minua seurasi lattiaa pitkin laahaavan flexin ääni). Istutin Helmin uudelleen ovelle. Hain parvekkeelta fleece-peiton varmuuden vuoksi mukaan (ja taas minua seurasi lattiaa pitkin raahaavan flexin ääni). Viimein kaappasin Lauran kainaloon (Laura oli kiltisti istunut eteisessä koko tämän ajan - Helmi voisi ottaa mallia), Helmin ja rattaat toiseen käteen. 

Huh. Hiki oli, vaikka mihinkään ei oltu vielä liikuttu. Alatasanteella tohisin Lauran rattaisiin ja kiinnitin jalkasuojan. Sitten mentiin. Helmi käveli tosi kiltisti, ihan puntissa kiinni. Välillä se kävi haistelemassa jotain kakkaraista puskissa ja palasi sitten taas jolkottamaan vierelle. Kiltteys loppui siihen, kun poikkesimme Helmille tutummalta reitiltä. Tehtiin se vähän pidempi lenkki (joka myös on tuttu Helmille, mutta ollut vähemmän käytössä viime aikoina). Joka rkln puska piti nyysätä, ihan kun ei olisi koskaan päässyt puskia haistelemaan. Helmiä sai kiskoa perässään. Sitten hetken päästä se viipottikin jo metrejä edessäpäin ja taas piti kiskoa, tällä kertaa toppuutellakseen vauhtia. Kun palattiin taas tutummalle lenkkiosuudelle, puntti alkoi taas kiinnostaa. Lenkin pahin tottelemattomuuspuuska Helmille tuli vasta kotipihassa. Se ei millään ymmärtänyt miksi se ei saa mennä hiekkalaatikolle tai lasten leikkipaikalle haistelemaan / asioimaan. 

Olimme aikaisemmin puhuneet Jn kanssa, että laitamme matkarattaat alakerrassa olevaan lastenvaunuvarastoon (olimme ajatelleet säilyttää toisia vaunujammekin siellä, mutta eräät käyttävät sitä fillarivarastonaan). Matkarattaat menee sen verran pieneen kasaan, että ajattelin niiden mahtuvan varastoon heittämällä. Niinpä niin. Kyllä ne sinne olisivat mahtuneet, mutta näyttää siltä, että eräät taloyhtiömme asukkaat käyttävät varastoa henkilökohtaisena polkupyörä-stiga-pulkka-minisuksi-ratas-suksi-varastonaan. Se on järjestelty niin, että sinne on ihan mahdoton saada sopimaan rattaita niin, että ne a) eivät olisi kenenkään tiellä ja b) likaantuisi ihan mahdottomasti, kun joku 10 -vuotias tirppaleena käy hakemassa sieltä tavaroitaan. Varastossa on jopa hyllyt, joilla ei ole paljoa tavaraa. AHA! Minäpä laitan rattaat hyllylle. Uskalsin koskea pulkkaan ja KOLINKOLINRÄMINRÄMIN sieltä tuli minisukset. Annoin asian olla, otin lapsen kainaloon, koiran hihnan ja rattaat toiseen käteen ja kiipesin rappuset kotiin mielessäni kiroillen. 

Miten ihmeessä tämän voi tehdä ilman kielenpäällä kuplivia kirosanoja ja vielä niin, että huomennakin tekee mieli lähteä lenkille? Anyone? 

Mä niiiiiiin meen tänä vuonna yhtiökokoukseen avaamaan sanaisen arkkuni!